Liike sai alkunsa arabikeväänä, laajeni Espanjaan ja Kreikkaan, Yhdysvaltiohin Occupy-liikkeenä ja sen jälkeen maailmanlaajuiseksi. Suomen liikettä voi seurata Torilla tavataan-blogin välitykselläa Jyväskylän liikettä Kompassi näyttää suunnan-blogin avulla sekä sähköpostilistalla.

Osallistuin muutamaan performanssiin täällä; kuvia löytyy blogista osoitteista https://kompassinayttaasuunnan.wordpress.com/?page_id=294 sekä https://kompassinayttaasuunnan.wordpress.com/2011/11/28/359/ . Tempaus päätyi lehden kanteen; https://kompassinayttaasuunnan.wordpress.com/2011/11/29/juttu-keskisuomalaisessa-3/.

Ajatuksena on antaa ihmisille mahdollisuus vaikuttaa puolueiden ja äänestämisen ohi sekä saada ihmiset itse liikkeelle ja päättämään. Pitkällä tähtäimellä tavoittelemme  mahdollisimman suoraa demokratiaa tai vastaavaa sekä mahdollisimman paikallista päätöksentekoa.

Kävimme katsomassa Hoitajantie nelosen asuntoja ja varasimme toisen niistä. Vuokrasopimus allekirjoitetaan keskiviikkona ja alkaa luultavasti seitsemäntenä päivänä.

Edelliset huomiot joululahjoista silti aika pitkälti pätevät, mutta saatanpa soittaa puhelun tai pari asian tiimoilta vielä.

Tästä seuraa sellainen, että en halua tai tarvi juurikaan joululahjoja. Jos aiot minulle jotain hyödyllistä hankkia (eli tämä koskee lähinnä perhettä), niin jätä hankkimatta tai anna sen odottaa muuttoon asti – muuton jälkeen saatamme jotain keittiövempeleitä tai huonekaluja kaivata, tai ehkä silitysrautaa, mutta pitää nyt ensin nähdä että mitä kaikkea löytyy valmiiksi tai saamme ilmaiseksi. Nurkissa lojuvat pakkaukset eivät muutossa auta, joten ei kiitos sellaisille.

Jos nyt välttämättä haluat jotain silti ostaa, mihin en missään nimessä kannusta, niin tässä muutama harkittava asia.

• Ei karkkia tai suklaakonvehteja, kiitos. Pähkinät, mantelit, (kuivatut) marjat ja siemenet ajavat saman asian, samoin kuin 70+-prosenttinen suklaa. Jos sokeri (tai siirappi tms.) löytyy tuotteen ensimmäisenä valmistusaineena, niin ei kiitos. Tästä saa myös ilmoittaa isovanhemmille, jos tuntuu siltä. Saatu sokerimössö syödään hyvin hitaasti, viedään roolipeli-iltoihin tai syötetään sitä haluaville ystäville.
• Ei t-paitoja tai sukkia. Molempia löytyy tarvittavaa suuremmat pinot. (Varsinkin sukkia.) Jos jotain muuta vaatetta haluatte antaa, niin kysykää ensin, antakaa jotain muuta käyttövaatetta, tai antakaa jotain tyylikkäämpää, mitä en itse hankkisi. Ehkä pidän sitä. Muuten se löytänee uuden omistajan joko ystävältä tai kierrätyskeskuksesta.
• Jos hankitte jotain söpöä tai rihkamaa, niin saatan hymähtää ja sitten se luultavasti lähtee. Jotain oikeasti kaunista, niin harkitsen. Jotain itse tehtyä, niin saatan jopa säästää sen, tai ainakin annan jollekin joka sitä arvostaa. (Pätee myös kortteihin.)

Jos löytyy lahjatoiveita, niin sanokaa. Jos kelpaa, niin jätetään lahjat ostamatta.

Asuntometsästys

Paras toivo tällä hetkellä lienee KS-vuokraisännät. Realian luona asioitaessa vastaanottajan asenne oli töykeä. Tutun mukaan heitä saa tökkiä jatkuvasti mitään palvelua saadakseen ja lisäksi tuttu muutti sitä kautta hometaloon. Jos tiedätte muita hyviä vaihtoehtoja tai yksityisiä, jotka olisivat (noin) kaksiota vuokralle antamassa kävelymatkan päässä Mattilanniemestä, niin vihjatkaa ihmeessä.

Vähemmän siivottavaa, enemmän tilaa, mukavampi tunnelma. Helpompi muutto, jossain vaiheessa.

(Lyhyemmät blogikirjoitukset?)

Tuttua retoriikkaa, uskoisin.

Koulu

Ensin lyhyt koulun kritiikki. Koulusta selviämisen kaksi äärimmäistä strategiaa: Tottelevainen kiltti oppilas, tai ongelmallinen nuori/lapsi.

Tottelevaisen vapaus koskee lähinnä opiskelun määrää, jolloin vastuu näkyy lähinnä arvosanoissa, ellei saa kuitenkin hyviä arvosanoja, jolloin vastuuta ei löydy. Ongelmallisella puolestaan voi tehdä vähän mitä haluaa, ja vastuu tulee opettajilta tulevien rangaistusten muodossa silloin kun se tulee.

Molempien strategioiden tapauksessa ja niiden väliltä napatuissa strategioissa vapaus tarkoittaa lähinnä vapautta aiheuttaa ongelmia (instituution näkökulmasta) ja vastuu tarkoittaa mahdollisia rangaistuksia (instituution jakamina). Vastuuntunto erityisesti ilmenee rangaistusten välttämisenä.

Jätän tässä huomiotta muiden lasten ja nuorten kanssa tapahtuvan kanssakäymisen – sitä tapahtuu myös koulun ulkopuolella, joten jos sitä haluaa pohtia, niin lähtökohdaksi voisi ottaa vaikkapa kysymyksen: Miten kouluympäristö vaikuttaa kanssakäymiseen saman ikäisten kanssa, määrällisesti ja laadullisesti?

Koulussa opittua

Juhlitaan puistossa. Pitäisikö jäljet siivota? Kai se olisi oikein, mutta ei opettajapoliisi käske, ja väkeä on paljon, joten ei sitä kuitenkaan joudu vastuuseen teoistaan.

Vastuuseen siis joudutaan (tai ei jouduta). Vastuu on ansa. Tähän se koulukin opetti. Miksi odottaa tai vaatia ihmisiä toimimaan opetetun vastuukäsityksen vastaisesti? Hyveisiin vetoaminen voi joihinkin toimia, mutta ei se ikinä korjaa järjestelmään rakennettua virhettä. Yleinen paheksunta ei toimi (pienten joukkojen ulkopuolella) käytöksen muuttamistapana.

Toinen lähestymistapa

Ehdotan henkilökohtaisiin suhteisiin perustuvaa lähestymistapaa tähän(kin) ongelmaan. Vastuu kasvottomalle instituutille rohkaisee välttelyyn. Jos ihmistä kohtelee huonosti, yleensä voi odottaa huonoa kohtelua takaisin, tai jos hyvin, niin hyvää kohtelua takaisin.

Koulukiusaustapauksissa sovittelu toimii paremmin kuin rangaistukset. Samoin erilaisia sovitteluratkaisuja käytetään lakijärjestelmän rinnalla. Näissä annetaan kasvot uhrille ja täten siirretään asia takaisin ihmisten välille. Ihmisistä voi välittää ja suhteita ihmisiin voi pitää yllä sekä tuhota. Instituutiot – instituutioilla ei taida olla vaihtoehtoja vastuusta saarnaamisen ja rangaistusten lisäksi. Melkein niitä säälisin, mutta en rehellisesti pysty, kun en koe niitä henkilöinä.

Avojaloin

Olen kävellyt tänä kesänä paljon paljain jaloin. Pahin vaaratilanne on ollut se, että terävä neulanen tai kivi on vähän tökännyt. En ole haavoittunut.

Väitän, että paljain jaloin kävely on turvallisempaa kuin kenkien käyttö (poislukien paljon käärmeitä tai punkkeja elättävät seudut). Ensimmäinen perusteeni on, että jalat pysyvät kunnossa kun niitä käyttää. Kenkien kanssa kävely on laiskaa, kun paksu pohja ja kanta ottavat vastaan törmäyksiä. Paljain jaloin tai ohutpohjaisilla kengillä oppii kävelemään pehmeästi ja joustamaan. Sanon kenkää ohutpohjaiseksi, jos sen pystyy rullaamaan kasaan.

Toinen peruste paljaiden jalkojen turvallisuudelle on se, että niiden kanssa tulee havainnoitua maata tarkemmin kuin kenkien kanssa. Ainakin minun on helppo kenkien kanssa vain tallustella eteenpäin tietoisena siitä, että ne eristävät jalkani kaikelta pahalta. Saman ilmiön havaitsen myös sisätiloissa ja asfaltilla – liian tasaiset ja ennustettavat maastot ovat vaarallisia. Paljain jaloin on luontevampaa katsoa mihin astuu. Lisäksi pehmeästi kävellessä tuntee mihin astuu ennen kaiken painon laskemista jalan päälle. Tällöin vaikkapa naulan päälle astuminen on hankalaa, samoin kuin nilkan taittaminen.

Jalkapohjat kehittyvät kohtalaisen nopeasti. Pystyn kävelemään esimerkiksi soratiellä ilman epämukavuutta. Ilkeitä maastoja ovat liian tasaiset kovat pinnat, kuten lattiat, ja kuuma asfaltti. Molempia kestää aikansa, mutta pitemmän päälle alkaa kaipaamaan kunnon ruohikkoa tai polkua alleen. Tai edes mattoa.

Paljain jaloin en vielä juokse pitkiä matkoja, ja usein – en aina – keskustaan mennessä laitan varvastossut jalkaan. Ne ovat kalliit ja hikoavat, joten suosittelen kokeilemaan jotain muita ohutpohjaisia ilman sukkia toimivia kenkiä ensin. Muuten varvastossut ovat kyllä mukavat.

Jalkojani on tallottu vain muutaman kerran miekkailutreeneissä, eikä niihin ole kertaakaan sen takia sattunut. En myöskään ole potkinut varpaitani rikki. Kesäisin kengät ja hanskat ovat jokseenkin yhtä tarpeelliset – yleensä pärjää ilman, mutta tietyissä tilanteissa ne ovat ihan mukavat.

Motivaatio avojaloin kulkemiseen ja jossain määrin varvastossujen käyttöön on kyky tuntea, missä kävelee, ja paremman kävelytyylin kehittäminen. Minä ainakin tykkään kävellä ruohikossa ja soratiellä ja mudassa (lämmin vesisade on oikein mukavaa, suosittelen kovasti – lämpimiä lätäköitä).

Luonteva kävelytyyli on päkiällä astumista, ei kanta-astuntaa. Astuttaessa paino pysyy pitkään maassa olevalla jalalla. Toinen osuu maahan ensin kevyesti päkiällä, sitten paino siirtyy sille ja sekä varpaat että muu jalka laskeutuvat, kunnes paino on sekä päkiällä että kantapäällä.

Hitaasti kävellessä lähes hiipii, tai ennemmin liukuu. Nopeasti kävellessä paino siirtyy eteen astuvalle jalalle aiemmin, jolloin askellus on vähemmän turvallista ja kevyttä. Juoksuun siirtyessä riittää astuessa jännittää jalka kuin hyppyyn valmistautuessa, jonka jälkeen ponnistamalla pääsee hyvin vauhtiin.

Vauhdista kun puhun, niin pitää mainita, että paljain jaloin kävely on minulla hidastanut normaalia kävelyvauhtia harppomisesta kävelemiseksi. Jos on kiire, niin juoksen tai käytän tossuja.

Talvi tuhoaa tämän harrastuksen – paljain jaloin en ala lumihangessa pitkiä matkoja kävelemään. Myös juokseminen on epämukavaa raskaiden vaatteiden takia. Vielä ehtii vähän aikaa nauttia kahleettomista jaloista ja juoksemisesta matkustuskeinona. Ensi kesänä uudestaan.

Ihmiskokeita

Ihmisten reaktioita on kiinnostava seurata. Paljaisiin jalkoihin moni vastaa välttämällä katsekontaktia, jotkut ovat huvittuneita tai iloisia. Varvastossuihin reaktiot ovat usein huvittuneita ja iloisia. Joskus kuulee kommenttejakin, mutta harvoin kuitenkin. Paljaista jaloista harvempi on kysynyt mitään, mutta muutama kuitenkin.

Ruotsissa ollessani tapahtui eräs hauska tilanne. Kauppakeskuksessa, joka ahdistavuutensa takia ei lisää mainosta tarvi, kävelin paljain jaloin ulos jostain liikkeestä. Käytävällä oli lapsi ottamassa kenkiä pois ja äiti motkottamassa tämän vieressä. Lapsi katsoi minua pitkään ja kääntyi sitten äidin puoleen. Valitettavasti tarinalla on surullinen loppu – kun näin lapsen seuraavan kerran, oli hänellä kengät jalassa. Jalat kahlitaan jo nuorena.

Toinen tarina: Turussa keskiaikamarkkinoiden lopuksi oli jumalanpalvelus (kenties vesper, en nyt muista). Sinne minua ei huolittu, kun ilman kenkiä ei sisälle saanut astua. Pihalla odotellessani (ystävät olivat sisällä) juttelin viereen istuneelle miehelle. Hän päivitteli, että millainen Herran huone oikein on kyseessä, kun ei kengätönnä sisään päässyt. Nimenomaan. Jossain kohdassa Raamattua taidetaan nimenomaan käskeä ottamaan kengät pois pyhälle maalle astuttaessa, ja taisi Jeesuskin välillä puhua paljain jaloin kävelemisestä. Tuskin olisin uskoon siellä kääntynyt tai muuta valaistusta kokenut, joten tuskin kukaan paljoa menetti tuossa episodissa.

Leikistä opin

Pystyn kävelemään mukavammin ja samalla saan ehkä muutaman ihmisen miettimään, että miksi kenkiä taas käytetäänkään, ja kenties piristän parin ihmisen päivää samassa. Paljon haluttuja vaikutuksia. Hauskaa ja hyödyllistä toimintaa, siis. Suosittelen, mutta kohtuudella, ja alkuun varovaisesti kun jalat vasta tottuvat kävelemään. Vapaus on vaarallista.

Yleisemmin: Matematiikan kandidaatti ainakin vaikuttaa oleellisesti hyödyttömältä tutkinnolta. Auttaako se työelämässä? Tuskin. Jos haluaisi vaihtaa yliopistoa tai pääainetta, niin ehkä siitä olisi apua. Lähinnä se vaikuttaa turhalta standardoinnin seuraamukselta.

Huomasin itselläni kiinnostavan asenteen: Tutkinnon suorittamiseen liittyi tunne siitä, että on tehnyt jotain pysyvää tai luotettavaa – on saavuttanut jotain. Kuitenkin aivopesu ja oppiminen (yliopiston nimelliset päätavoitteet opiskelijoiden suhteen) oli jo kauan sitten hoidettu. Niiden yhteydessä oikeasti jotain saavutin. Silti pyrin sitkeästi kiinnittämään merkitystä oleellisesti hyödyttömän paperilapun hakemiseen.

Maisterin tutkinnosta uupuu gradun viimeistely sekä nippu filosofian aineopintokursseja. Opintopisteitä on 302, joten niitä on jo kertynyt hyvä määrä jatko-opintoihinkin.

Tilaisuudessa kaikki myyjät (käsitöitä, vähän palveluita ja elintarvikkeita, sekä muutama kirja oli myynnissä) ja esiintyjät olivat pukeutuneet enemmän tai vähemmän keskiaikaisesti, kuten mekin olimme.

Ohjelmasta voisin mainita muutaman sanan: Lasten metsäseikkailut lähtivät meidän telttamme naapurista, ja jotain menninkäistä siellä ilmeisesti etsittiin. En napannut ketään lasta, joten jätin osallistumatta. Jokin suo-ooppera, jossa tapahtui eeppinen hyvän ja pahan välinen taisto yhdistettynä perinteisiin naimakiistoihin, oli katsomisen arvoinen, mutta meni minulta ehkä hitusen ohi. Parkour-esitys ei vielä hirveästi haitannut homman teemaa, mutta samojen henkilöiden breakdance ja siihen sopiva musiikki (esim. you’re not black enough kuului kappaleessa, kovin modernia) hieman häiritsi ainakin minua. Aikaan sopivaa musiikkia oli vähän – enemmän olisi saanut olla. Esittäjiä pitäisi kyllä löytyä. Meillä oli tekniikkaesityksiä, teeskennelty oikeudellinen kaksintaistelu (kahteen kertaan) sekä Villen ja Jukan välistä vapaaottelua/peliä (free play).

Vaatetus siis ole keskiaikainen. Vaatteiden nimiä ja muita teknisiä termejä en tiedä, mutta lyhyitä selvityksiä kiinnostuneille: Takki-tunika-mekko tummanvihreää villaa (Terhin tekemä), aluspaita vaaleaa pellavaa (Terhi teki, minä viimeistelin paikoin esittäen paljon tyhmiä kysymyksiä Terhille ja Eliisalle), nyörillä kiinnitettävät vaaleat pellava-alushousut (Terhin käsityötä, ja vaativat paremman nyörin mukavuuden takia, nykyinen kun ei jousta lainkaan ja niinpä housut valuvat vähän ja nyörin avaaminen solmusta on hieman hankalaa), ruskeaa villaa olevat lahkeet eli oikeammin (pitkät) sukat ilman varsinaista sukkaosaa (muistaakseni yhdistin lahkeet kasaan, ja Terhi kai leikkasi ja mittasi jne. sopivat palat, tai ehkä leikkasinkin jotain) – sukat kiinnitetään alushousuihin, ja sukkaosat puuttuvat, koska kuljin paljain jaloin – ja lopuksi vielä tummanpunainen, ruskeareunainen villahuppu (leikkasin kankaat ja laitoin yhteen, Terhi opasti ja piirsi sopivat palaset sekä Eliisa opasti). Asukokonaisuuden täydellisti pitkämiekka huotrineen ja vöineen. Oikeaa aikaan sopivaa vyötä ei löydy, joten huotra oli ihan mukava.

Kankaanpalat yhdistettiin vaatteiksi käsin ompelemalla vaalealla pellavalangalla. Nämä tehtiin kiireellä eikä mitään koristeompeleita löydy. Aluspaidan huolittelin lauantai-iltana Tupaswillassa kyytiä takaisin odotellessa.

Vaatteet oliva ihan mukavat – ne hengittivät hyvin ja vaikka toiminnan jälkeen saattoi olla hieman lämmin, niin varsinaisesti kuuma ei tullut, kunhan suorasta paahteesta pysyi poissa. Aurinko ei hirveästi paistanut, joten tämä ei ollut ongelma.

Valokuvatodisteita vaatteista tai tilaisuudesta saattaa ilmaantua jossain vaiheessa, tai ainakin voin sellaisia antaa kysyville, sikäli kuin joku kamerallinen niitä tarjoaa. Minusta ei hirveästi oma väki tainnut kuvia ottaa, mikä ei minua kyllä harmita.

Turkuun olen menossa parin viikon päästä sikälaisille markkinoille humua ihmettelemään joidenkin muiden jyväskyläläisten kera. Siellä keskustassa olisi epäkohteliasta kävellä miekan kanssa, joten taidan tyytyä lainavyöhön.

Lisäksi kaupallinen tiedote: Jos joku lukija haluaa kotimaassa käsin ommeltuja keskiaikaisia asusteita, niin tunnen ihmisen tai muutaman, jotka voivat sellaisia sopivaa maksua ja kohteliasta pyyntöä vastaan tehdä ja voin välittää yhteystietoja. Toinen mokoma: Linkkilistaan lisäsin takomo Alkutulen, jonka seppä Eetu Summanen seurassamme miekkailua harjoittelee. Eetu on mukava ihminen, mutta hänen töistään minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta, joten en niitä kehtaa suositella.

Ajattelin luopua kirjoista, joita en oikeasti ole lukemassa ja joilla ei ole merkittävää tunnearvoa. Suurimmalla osalla ei ole. Jos profiilissa näkyy kiinnostava kirja, niin kannattaa mainita – saatan hyvin luopua siitä. Ja jos minulla sattuu olemaan lukija, ja jos tämä hypoteettinen lukija kyseistä palvelua käyttää, niin olisi kiinnostavaa tästä hypoteettiselta lukijalta kuulla.

Suosittelen seuraavaa ajattelutapaa: Kulttuuri on tekemistä. Muutama ruokakulttuuri: Syömme ravintolassa, ostamme valmisruokaa, ostamme valmiita aineita joista teemme ruokaa, tapamme itse eläimet ja kasvit joita syömme, kasvatamme ne myös itse. Syömme yksin tai yhdessä tuntemattomien kanssa tai naapurien kanssa tai perheen kanssa tai suvun kanssa. Se, mitä ruokaa tarkkaan ottaen syömme, on toisarvoista.

Urheilukulttuuri: Ei mitään fyysistä toimintaa, katsomme televisiosta ammattilaisia, teemme itse jotain, teemme itse jotain porukassa, keskitymme yhteen lajiin, keskitymme fyysiseen terveyteen, keskitymme mahdollisimman vaikuttaviin tuloksiin, keskitymme hyödyllisiin lajeihin. Harrastetut lajit ovat yksityiskohta, joka toki vaikuttaa tässä, mutta on jälleen toisarvoista.

Taide – sanana – tarkoittaa arvostettua kulttuuria. Toki filosofit ovat muutakin yrittäneet, mutta käytännössä jonkin kutsuminen taiteeksi on sen arvottamista muuta kulttuuria korkeammalle tai ainakin erilaiseksi. Taiteilija on muita kuolevaisia suurempi, arvostusta herättä hahmo. Taiteilija luo taidetta, jota tavalliset ihmiset kuluttavat, täten ympäten kulttuurin samaan kuluttamisen ja tuottamisen verkkoon, johon koko yhteiskunta näyttää sidotun.

Miten siis saadaan edistettyä kulttuuria? Miten saadaan ihmiset tekemään itse? Pelaamaan itse, leikkimään itse, soittamaan ja laulamaan itse, piirtämään itse, kirjoittamaan ja kertomaan tarinoita itse, tekemään ruokaa, rakentamaan.

Lopetin lapsena jalkapallon pelaamisen, koska olin niin älyttömän huono siinä. Liikunta on aina ollut epämieluisin kouluaine, tai ainakin kolmen ikävimmän joukossa. Silti opettelen nyt miekkailemaan historiallisesti ja joitakin asioita taidan siinä jopa oppia. Opetan muita kun pystyn ja opin niiltä jotka opettavat.

Vuosi sitten en tehnyt ruokaa. Nyt pystyn ohjeesta tekemään tuttuja ruokalajeja ja joskus jopa hieman improvisoimaan. (Minulla on ollut hyvä opettaja ja paljon yhteistä ruoantekoa hänen kanssaan.) Kun kutsun ihmisiä tänne roolipelaamaan niin tarjoan heille jotain ruokaa. Tarjous usein hyväksytään. Opin ruoanlaittoa niiltä, jotka haluavat opettaa ja vastata typeriin kysymyksiin, ja kerron mitä tiedän, jos joku sattuu kysymään.

Roolipelejä olen jo harrastanut aika pitkään, ja roolipelaaminen on oleellisesti yhteistä tarinanluomista tai osallistuvaa tarinankerrontaa (riippuen hieman pelityylistä). Matematiikkaa olen tässä myöskin muutaman vuoden opiskellut. Molemmissa yritän oppia kokemuksistani ja jakaa taitojani, niin vähäisiä kuin ne ovatkaan, eteenpäin.

En yritä muuttua taiteilijaksi tai mestariksi näissä asioissa. Sen sijaan pyrin rakentamaan tekemisen, opettamisen ja oppimisen ilmapiirin – jos jotain osaa, niin välittää sen eteenpäin (kiinnostuneille), ja jos ei, niin kysyy muilta neuvoa ja tekee. Suorittaminen ja onnistuminen ovat toissijaisia, tekeminen ei.

Olkaa siis amatöörejä, vaikka kuinka taitavia olisittekin. Kulttuuri on ihmisten toimintaa. Kaikkien ihmisten toimintaa. Taito on sivuvaikutus.