Yksin uskosta

31/03/2011

Uskontojen nimissä tehdään ja on tehty ja paljon pahaa, ja lisäksi niiden väitteitä usein sanotaan epätosiksi. Silti väitän, että vaikka nykymuotoiset uskonnot katoaisivatkin, ei tilalle tuleva otus mitenkään parempi olisi.

Ensin hieman henkilöhistoriaa. Jossain vaiheessa ala-astetta hoksasin, että en pidä kristinuskosta. Osasyynä on ollut epämielekäs tapa opettaa sitä koulussa (opetelkaa iso pino tarinoita ulkoa, kirjoittakaa kokeessa pari kiinnitettyä omin sanoin) ja epämiellyttävänä pitämäni opettaja. Myöhemmin mukaan tuli myös roolipeliharrastus, jota varsinkin USA:ssa oli joskus aiemmin kohdeltu kehnosti paikallisten kiihkouskovien toimesta. Roolipelaaminen antoi palasen identiteettiä, johon kristinuskon pilkkaaminen tuntui kuuluvan. Lukiossa tullessani ikään erosin kirkosta. Yliopisto-opiskelun yhteydessä ovat asenteeni uskontoa kohtaan rikastuneet ja laimentuneet, kuten laajemman näkökulman yhteydessä usein käy.

Tällä hetkellä uskonnolla on, ainakin tietyissä piireissä, paha kaiku. Uskonnot opettavat ilmiselvästi epätosia asioita ihmisille ja yrittävät näitä jopa kouluihin tunkea (kreationismi ja älykäs suunnittelu), uskonnot inspiroivat terroristeja, uskonnot ovat suvaitsemattomia, ja uskonnot kivittävät ihmisiä ja ympärileikkaavat lapsia. Kuitenkin näissä syytteissä usein sekoitetaan keskenään uskonto instituutiona, henkilökohtaisena vakaumuksena, sekä maailmankatsomuksena.

Instituutiona toimivat uskonto ei ole muita vastaavia parempi tai huonompi – kankea rakenne joka muuttuu hitaasti on lähes varmasti ajastaan jäljessä. Kristinusko ja islam käsittävät lisäksi huolestuttavaa auktoriteettiuskoa, mitä pidän aktiivisesti vahingollisena. Ainakaan Suomessa ei vahvempaa asemaa auktoriteeteille kaivata.

Uskonto oppina siitä, millainen maailma on, on usein harmitonta ja joskus vahingollista. Evoluutiota tapahtuu, esimerkiksi, ja siinä määrin kun jonkin uskonnon oppikappaleet ovat tämän kanssa ristiriidassa, on uskonto väärässä. Tällä tarkoitan sitä, että tiede on varminta tietoa (matematiikan lisäksi) jota ihmiskunnalla on tietyistä asioista, ja sen kanssa on hankala taistella.

Uskontojen mielestäni oleellinen osa on antaa merkitys maailmalle. Tieteellisestä näkökulmasta maailma on kaunis mutta myös merkityksetön, eikä ole inhimillistä asua maailmassa ilman merkitystä. Tiede ei puhu merkityksestä mitään. Jos myöskään uskonto ei, niin sitten ollaan heitteillä, kunnes jotain korvaavaa löytyy. Eräs suosittu merkitys nykyaikoina on pako työntekoon ja elämän täyttäminen kiireellä. Ratkaisun laadusta kertoo ilmiö nimeltään burn-out.

Mainokset

Suvaitsevaisuudesta

30/04/2010

Maailmassa on erilaisia ihmisiä, joilla on erilaisia arvoja. Länsimaissa lähes kaikki pitävät omaa kulttuuriaan ja omia arvojaan parempina kuin muiden, vaikka kovasti muita suvaitsevat ja poliittisesti korrektisti sanovat, että kyllähän noilla kiinalaisillakin varmaan ihan mukavaa on.

Länsimaisessa filosofiassa ja kulttuurissa on pitkä perinne länsimaisten moraalikäsitysten arvottamiseen muita korkeammalle. Jumala sanoo jotain, kenties pyhän kirjan kautta, ja tietenkin Jumala sanoo oman kansansa olevan moraalisesti muita ylempänä ja Kantin kategorinen imperatiivi on ehdoton ohjenuora moraalisääntöjen muodostamiseen. Paljon muitakin löytyy, mutta luetteloa en ala kirjoittamaan. On siis tarve ja runsaasti työkaluja jollain objektiivisella tavalla arvottaa uskomusjärjestelmiä, yhteiskuntia ja muuta sellaista. Arvotusta voi toki tehdä perustuen esimerkiksi henkilökohtaiseen hyötyyn, yhteiskunnan hyötyyn, yksilön vapauksiin, varakkuuteen, teknologian kehitykseen, keskimääräiseen elinikään tai netistä löytyvien söpöjen kissankuvien määrään.

Suvaitsevaisuus on sitä, että suvaitaan – siis siedetään – muiden kulttuurien jäseniä. Siedetään huntuihin pukeutumista, gootteja, cosplayaamista ja mustaihoisia ihmisiä. Toki he ovat huonompia ihmisiä, mutta älkäämme välittäkö siitä liikaa. Eivätköhän he sopivalla sopeuttamisella ihan ihmisiksi muutu.

Vaikuttaa hirveän suvaitsemattomalta, toivon, kenties jopa kivuliaalta.

Väitän, että ongelman ydin on usko objektiiviseen mittariin. Jumala tai kategorinen imperatiivi tai talouden lainalaisuudet tai sensuurin puute sanovat, että joku on enemmän oikeassa kuin joku muu, joten tietenkin olemme samaa mieltä.

Minulla on mielipiteitä asioita koskien. Olen kovasti sananvapautta ja demokratiaa puolustava. En yhtään arvosta pyrkimyksiä pakottaa uskonnollisia näkemyksiä ihmisille. Pidän raiskauksia, kansanmurhia ja useita muita asioita pahoina. Minä vain en väitä, että nämä arvotukset ovat jotain subjektiivisten näkemysten lisäksi. Minulla on näkemyskeni ja seison niiden takana: otan vastuun niistä. Joskus muutan näkemyksiäni ja huomaan olleeni typerä.

Mielestäni suomalainen yhteiskuntamalli on ihan hyvä. Toki on paljon viilattavaa ja muutettavaa, mutta perusteet ovat kohtalaisen kunnossa. Taloudellisesti malli saattaa valitettavasti olla toimimaton. Mielelläni pitäisin suomalaisen yhteiskunnan pyörimässä tulevaisuudessakin. Minun mielestäni Suomi on valtiona parempi kuin vaikkapa Pohjois-Korea. Tämä on henkilökohtainen arvotus. Harmaa on miellyttävämpi väri kuin vaaleanpunainen. Myös tämä on henkilökohtainen arvotus.

Onkohan satunnaisilla maahanmuuttokriitikoilla pokkaa myöntää arvottavansa omaa mukavuuttaan ja muutosten pelkoaan korkeammalle kuin muiden ihmisten mahdollisuutta hyötyä Suomen yhteiskunnasta?

Kuinkahan monella on pokkaa myöntää, että he arvottavat oman elintasonsa korkeammalle kuin muiden ihmisten ruoansaannin? Oleellisesti kaikki taloudellisesti itsenäiset suomalaiset niin tekevät. Myös minä.