Opetusviestinnän loppuessee

Seuraava teksti on opetusviestintä-kurssin loppuessee. Vastailen siinä joihinkin kysymyksiin, mutta sen luulisi olevan luettavissa myös ilman kyseisiä kysymyksiä.

Teksti

Koen kehittyneeni opettajana viimeisen puolen vuoden aikana. En tiedä, oliko kurssi merkittävässä osassa tämän kehityksen suhteen, sillä samaan aikaan sain myös runsaasti opetuskokemusta.

Kurssin alussa asetin tavoitteikseni saada kontaktia oppijoihin, kehittää itsearviointikykyäni sekä kykyä havaita omia virheitäni kun opetan.

Konkreettista parannusta ensimmäisen asian suhteen en ole havainnut; toisaalta, tuntuu hieman siltä, että kaikki muut opettajat painivat saman ongelman kanssa, joten kenties siitä ei ole syytä ottaa liikaa stressiä. Toisaalta välillä tuntuu siltä, kuin jonkinlaista kontaktia olisi välillä jopa saanut. Ainakin osaan nyt kuunnella supinan määrää liitutaululla kirjoittaessani, mikä on hyvä merkki. Jonkinmoinen mututuntuma on myös siihen, milloin joku päättely tai kohta vaatii selvennystä tai on yksinkertaisesti liian hankala, mutta en tiedä, voinko kyseiseen tuntumaan luottaa. Rohkaisevalta se ainakin tuntuu. Epävarma tuntuma vai opetus sokeana? Vaihtoehdot eivät ole hyviä.

Itsearviointi ja virheiden havaitseminen ovat kehittyneet, koska lähtötaso oli – vain lievästi liioitellen – vaatimaton. Kurssi antoi rakennetta ja kokemuksia, mutta epäilen oikean opetuksen olleen tärkeämmässä roolissa. Tuntemus omista taidoista sekä taitojen kehittyminen antavat vaaditun pohjan introspektiolle. Omaa suoritumistaan on erittäin hankala mitata hallitsematta taitoperhettä, jossa suoritumista olisi tarkoitus tutkia. Virheiden havaitseminen ei loppujen lopuksi ole niin olennaista – lähinnä asiavirheet on syytä korjata ja epäkohteliaista pedagogisista virheistä voi pyytää anteeksi tai sanoa toimivansa paremmin seuraavalla kerralla, mutta sinänsä tiettyjen virheiden huomioiminen ei tunnun niin tärkeältä. Annoin sille alkukurssista liikaa huomiota, mutta olen muuttanut asennoitumistani virheisiin yleisellä tasolla ja erityisalueet seuraavat perässä, kunhan huomaan vanhojen asenteiden siellä yhä kummittelevan. Jääkööt siis virheiden havainnointi ylimääräisen huomion ulkopuolelle.

Toissijaisena tavoitteena pidin opetustaitojeni kehittämistä. On oleellisesti mahdotonta erotella kurssilla ja sen ulkopuolella tapahtuneita muutoksia, joten en siihen edes pyri tässä asiassa. Koen rakentaneeni peruspätevyyden opetuksen suhteen sikäli, että  nyt tiedän mitä odottaa opetustilanteesta ja millaisiin asioihin tulee kiinnittää huomiota. Pyysin Mikko Saarimäeltä, joka kurssia luennoi ja myös piti demoryhmää, palautetta ja hän sanoi, että nostin alun haparoinnin jälkeen mielekkäitä kysymyksiä esiin. Tämä toki kohottaa luottamusta taitoihini (myös omaani). Vielä kun saisi jonkun oikeasti seuraamaan luokkaopetusta ja antamaan siitä palautetta, niin kaikki olisi hyvin.

Kurssilta tärkein oppimani asiakokonaisuus epäilemättä koski pienryhmiä ja ihmisten halukkuutta osallistua opetukseen. Pienryhmissä ihmiset tekevät, pohtivat ja miettivät asioita helposti. Koko ryhmän eli luokan tuijottaessa tai odottaessa on vastaamiskynnys paljon suurempi. Pienryhmiltä voi sitten yhteisesti kysellä tuloksia tai mennä vain katsomaan, josko siellä on hommista saatu ote; tarkempi lähestymistapa riippuu opetettavan asian luonteesta.

Edelliseen liittyvä mutta erillisen maininnan arvoinen asia: Jos haluaa ihmisten vastaavan, on jonkun aloitettava. Yhden henkilön aloitettua muiden kynnys liittyä mukaan laskee merkittävästi.

Oppijana itsestäni opin, että vaikeatkin asiat (kuten rytmitaputusleikit) on mahdollista oppia jos ne aloitetaan tarpeeksi yksinkertaisesti ja aiheissa edetään tarpeeksi hitaasti. Jossain määrin taisin päästä mukaan osallistumisen tärkeyteen, vaikka osaamista ei löytyisikään; en kuitenkaan ole tyytyväinen käytökseeni tämän asian suhteen.

Opettajana itseäni en itse osaa mielekkäästi kuvailla; muiden suusta olen kuullut, että olen innostava. Asiantuntijuuden määrä vaihtelee kovasti asian mukaan, mutta joskus tuntuu siltä, että osaan kuulostaa vakuuttavalta, vaikka en tietäisikään, mistä puhun. Se hieman pelottaa. Opetuksellinen minäkuva rakentunee kokemuksen myötä.

Kehityskohteena pidän palautteen saamista tai oppijoiden lukemista; kaikki muu kehittynee omalla painollaan kokemuksen myötä. Kai sitä voisi joskus myös koittaa jotain aktivointijuttuja, varsinkin, jos ohjauksia pääsee pitämään. Kuva vahvuuksista kehittynee minäkuvan mukana kokemuksen sivutuotteena.

Palautetta kurssilla tuli muutaman kerran annettua, ja ehkä se hieman edellistä kurssia paremmin toimi, mutta hidasta puuha on vieläkin. Mielekästä palautetta antaakseni pitäisi minun ehtiä ajattelemaan tilannetta ja analysoimaan sitä; opetuksen aikana tämä jossain määrin vie terän opetteluun keskittymiseltä, kun taas muuten on vaikeaa mitään mielekästä sanoa.

Kriittinen olen palautetta antaessa; tietoisesti on aina mietittävä, josko jokin meni erityisen hyvin, sillä muuten suusta tulee kritiikkiä kritiikin perään. Vastaavasti palautetta vastaan ottaessani haluan kritiikkiä, yleinen ihan hyvin se meni – tyyppinen palaute korkeintaan kasvattaa egoa, enkä koe sitä järin tarpeelliseksi tällä hetkellä. Kehityskohteita ja ärsyttäviä tapoja on mahdollista käsitellä, kun taas kohtalaisesti menneitä asioita ei oikein voi hyödyntää mitenkään. Lisäksi raskaan kritiikin vastaanottamista ei juurikaan pääse harjoittelemaan ja kurssi olisi antanut sille turvalliset puitteet.

Olet muuten väärässä.

Minulla on sellainen ikävä tapa huomata, kun ihmiset ovat väärässä tai ajattelevat huolimattomasti (minun mielestäni). Matematiikkaa ajatellen se on ihan hyvä tapa; kaikki todistuksen askeleet pitäisi pystyä oikeuttamaan ja opetuksen eli kommunikaation kannalta motivoimaan. Ihmisten kanssa sosialisoidessa se ei välttämättä ole kauhean fiksua.

Ihmiset höpöttävät. Se ei ole kiinnostavaa. Ihmisillä on mielipiteitä; ne ovat kiinnostavia. Jonkun kanssa eri mieltä oleminen on kohtuullinen tapa saada mielipiteitä esiin, ja siten kohtuullinen tapa tehdä keskustelusta kiinnostavaa. Valitettavasti useat ihmiset reagoivat huonosti tähän metodiin; tarkoittaen siis sitä, että joko ihmisiä tai metodia olisi syytä muuttaa. Ihmisten muuttaminen on hankalaa eikä yleensä fiksua, ellei kyseistä yritelmää ole ajatellut läpi erittäin tarkasti.

Miten siis muuttaa omaa kommunikointityyliään? Minulle ensimmäinen askel on huomata käytösmalli; siihen pystyn jo kohtalaisesti. Toinen askel on kehittää vaihtoehto; se on vielä työn alla ja tämän kirjoituksen tarkoitus. Kolmas askel on, uskoisin, olla hieman varovainen puhuessaan ihmisille ja miettiä, miten sen tekee. Se on myös työn alla. Neljäs vaihe on sitten tarkistaa em. tavalla, josko uusi kehitetty malli on oikeasti avulias. Samalla toivottavasti oppii jotain. Tämä prosessi on vielä hieman työn alla, kuten havaita saattaa.

Mutta takaisin aiheeseen. Piti kirjoitella jotain kommunikaatiosta. Minua kiinnostaa, miksi ihmisillä on tiettyjä mielipiteitä ja miten he niitä perustelevat. Ideaalitilanne olisi saada aikaan aitoa kommunikaatiota, jossa molemmat samalla oppisivat jotain toistensa ajattelusta ja tunteista ja kehittäisivät omiaan.

Oleellinen osa tavoitetta on oppia aidosti kuuntelemaan; minulla on paha tapa ajatella aina vähintään kahta asiaa kerrallaan ja silloin seurata heikosti keskustelua. Esimerkkejä huonoista ajattelutavoista: Oman kannan formulointi (eli muotoilu), vasta-argumenttien tai -esimerkkien keksiminen, mitähän tuo/joku muu ajattelee minusta. Väsymys ja nälkä sekä oletettavasti muu epämukavuus tuppaavat myös aiheuttamaan samaa ilmiötä.

Välillä haluan sanoa jotain ihmisille. Taidan pyrkiä seuraavaan: Ensin kerron tarinan (jossain keskustelukulttuureissa sanoisin, että narratiivin; ei mitään draaman kaaria tarvita), tarkistan kiinnostuksen, sitten kerron asian, tarkastan kiinnostuksen ja mukana pysymisen, josta sitten jatkan sopivalla tavalla.

Välillä haluan kuunnella. Vielä en osaa formuloida (eli kirjoittaa auki) hyvää strategiaa kuuntelemiselle; se on paljon hankalampaa. Asian tiivistämistä ja takaisin referointia on jossain suositeltu, mutta se saattaa houkuttaa vastauksen miettimiseen jo kuunnellessa. Pitää harjoitella enemmän ja kokeilla.

(Kirjoitusta inspiroi artikkeli College of mythic cartography-blogissa.)